Etusivu

Seuraavassa lainaus V. H. Vainion (Braggen sukua hänkin) kirjoittamasta Hiitolan historiasta, joka julkaistiin vuonna 1959 (s. 275–281). Se kuvaa Marjakosken Braggen suurperhettä ja karjalaista suurtaloutta 1800-luvulla yleensäkin.

Hiitolainen suurtalous 1800-luvun alkupuolella

Tämän päivän hiitolaisesta, joka asuu nykyajan mukavuuksilla varustetussa talossa linja-autotien varressa, kaikki tarvittava käden ulottuvilla, tuntuu varmaankin mielenkiintoiselta, jos viemme hänet vieraisille johonkin kilpolaiseen tai marjakoskelaiseen taloon tutustumaan esivanhempiensa elintapoihin ja kierrämme ajan mittaria sata vuotta taaksepäin.

On ollut aika, eikä siitä varmaankaan ole paljonkaan yli sadan vuoden, koskapa vielä vanhat ihmiset muistavat asioista kertoa, jolloin koko Marjakosken kylässä oli vain yksi talo. Tietenkin kylä on joskus alkanut yhdestä talosta, ehkäpä silloin, kun perimätiedon mukaan ruotsalainen aatelismies kolttosiaan paeten tuli kosken rannalle, jossa kasvoi runsaasti marjoja, rakensi pirttikömmänän ja laski näin perustan laajalle Karjalaan levinneelle Bragge-suvulle.

Siitä ajasta, jolloin tuo ruotsalainen aatelisnuorukainen saapui – jos yleensä saapui – Marjakoskelle, siihen aikaan, mistä nyt kerromme, mahtuu monta miespolvea, sillä niin tyystin oli sininen veri kadonnut jo sen ajan marjakoskelaisten suonista ja ulkonäkö talonpoikaistunut, että parhaalla tahdollakaan ei heistä olisi voinut löytää opillisen kulttuurin piirtoakaan.

Mutta käydäänhän katsomassa. Asuinrakennus on valtavan suuri ja jykevätekoinen. Siinä on kaksi savupirttiä saman katon alla, molemmilta sivuiltaan avoimen porstuan eroittamina. Talvella sudet ja koirat toisiaan ahdistellessaan loikkivat porstuvan läpi.

Toinen tupa on varsinainen asuntohuone, toinen vieraita ja pitoja varten. Kummankin pirtin ovennurkassa on iso luonnonkivinen kiuas. Lattiapalkit on siloteltu halaistun hongan puolikkaista, joten lattia kyllä kestää äkäisenkin polkaisun. Samoin ovat orret, akkunan kamat ja oven pihtipielet yhdestä honkapölkystä veistetyt. Eihän toki tarvinnut puuta säästää. Muuten on asumus sellainen kuin savupirttimme yleensä, tunnelmallisen hämyinen, jossa eivät viihdy basillit eivätkä viirukset.

Talo kaikkine rakennuksineen muodostaa neliön. Vasemmalla on kota ja vestupa, missä laahti- ja suurusvedet varistetaan, keskellä avonainen kujakatos, siitä vasemmalla läävä ja oikealla talli. Vestuvan vastaisella siivellä on pari vilja-aittaa. Neliörykelmän ulkopuolella ovat huonjet, riihet ja sauna alhaalla joen kalteessa. Viimeksimainittu on niin suuri, että neljäkin odottavaa äitiä sopii sen lauteille yht’aikaa. Jokeen pistää lyhyt laituri, minkä päässä talvella on poukkuavanto. Riihiä on pareittainkin, molemmat tilavia, kyljissään ruumenlatukka ja ovensuunurkassa korkeaotsainen kiuas. Latoja ei ole, koskapa heinät säilyvät pieleksessäkin.

Talo

Mutta jos on komea talo, iso on perhekin, arviolta puolisatapäinen. Perhekunnan vanhin, ukko, on isäntänä ja hallitsee ja vallitsee yksinvaltiaan tavoin monipäistä laumaansa.

Tuosta viisikymmen päisestä joukosta mahtuu syntymään useita perheitä. Siinä on isännän oman perheen lisäksi hänen veljiensä perheet ja näiden kaikkien lasten perheitä, miniöitä ja vävyjä, ja vielä jokin vanhapoika setämies ja naimattomaksi jäänyt käykkäleuka mummo loukossaan.

Kullakin perhekunnalla on oma akkuna-alueensa, mihin sen oleminen ja eläminen keskittyy. Ruoka-aikoina asetetaan akkunan kohdalle seinäpenkin ja pienen jakun varaan leveä lauta pöydäksi, minkä ääressä perheen naiset ja lapset syövät. Koko talon miesväki aterioitsee suuressa pöydässä.

Vaikkakin talossa on monta perhettä, kuuluvat kuitenkin kaikki samaan talouteen. Isännän hallussa ovat ruoka-aittojen avaimet ja hän jakaa perheiden emännille päivän annokset. Tällainen säännöstely ei ole kaikkien mieleen, koskapa isännän unohtaessa aitan oven lukitsematta, äidit vohkivat orsilta palvattuja lampaankäpäliä, joista salaa vuolevat inuville lapsilleen välipalaa. Ruokaa kuluu isännän kitsastelusta huolimatta valtavasti, koskapa joka päivä pitää olla kaksi emäntää vakinaisina leivän paistajina. Maitoa on pöydässä ainoastaan kesällä ja syksyllä, ehkä sentään vielä jäähdytettyä jouluna, sillä lehmät ovat koko talven ummessa.

Sellaiselta näytti elämä tuossa puolisatapäisessä perheessä. Mutta jatkakaamme tarkastelua. Koska joki on huonokalainen, oli liha perheen tärkein ruoka. Alasjärvellä ja Hiitolanjärvellä tosin käytiin nuotalla, ainakin joulukalat hankkimassa. Syksyisin oli suuri laahti. Mahot lehmät, sikoja ja lampaita ”lyötiin penkkiin”. Aitat täyttyivät ja orret notkuivat palvatujen kinkkujen painosta. Sikoja, kuten lehmiäkin, syötettiin heikosti. Ne eivät olleetkaan laahtikunnossa, ainoastaan elokunnossa. Jos sika sattui pääsemään karkuun teurastajien käsistä, saatiin sitä jahdata päiväkausia.

Kahvia ei tunnettu. Aamutuimaan ennen töihin lähtöä ryypättiin tai syötiin puulusikoilla hapatusta, löysää ruistaikinavelliä, johon oli sekoitettu kaurajauhoja ja hieman suolaa. Sitä saivat sekä aikuiset että lapset. Se oli hornakkaa aamujuomaa, joka herätti korven kansan ankaraan todellisuuteen, eikä suinkaan hellitellut kasvattejaan. Murkinaksi emännät laittoivat kiisseliä, ei nykyistä makeaa, vaan kaurajauhoista erikoismenetelmällä valmistettua happamen-imelää, mutta maukasta hiitolaista herkkua, papurokkaa tai kaalikeittoa, jotka toisinaan olivat niin laihoja, että niistä arveltiin ”näkyvän seitsemän taivasta”. Puolipäiväseksi tai iltaseksi – jommaksi kummaksi – oli uunissa kypsymässä pottiruoka, kuulu karjalainen paisti, ohrapuuro tai marjamämmi. Kauroista valmistettiin käsikivillä talkkunajauhoja, joista tehtiin velliä.

Perunaa ei vielä salokulmilla tunnettu. Nauris korvasi sen. Leipä oli paksua, selvää rukihista, paitsi suurina katovuosina, jolloin jauhoihin sekoitettiin kaurat, ohrat, kallionkarpeet ja petäjän kuorta. Mansikoita ja mustikoita, joista Marjakoski oli kuuluisa, söivät vain naiset ja lapset heinäntekoaikana ojan pientareilta. Talveksi säilöttiin suureen tiinuun vain puolukoita mämmitarpeiksi. Sunnuntaiksi ja juhliksi tehtiin ohraryynipiirasta ja lanttukukkoa. Arkijuomana oli kesällä harmaa, vedellä laimennettua hapanta piimää ja taaria. Juhliksi valmistettiin olutta ja katajamarjaliiriä.

Ruoka keitettiin mustakylkisissä kattiloissa hahlossa tai kolmijalalla liedellä. Ruokapotit työnnettiin uhvatalla uuniin kypsymään. Lautasia, laseja, veitsiä ja haarukoita ei tietenkään ollut. Itsekukin haroi omalla puukkonyrhällään lihapalan leipäpalasensa päälle ja äyskäröi omalla nimikkolusikallaan yhteisestä astiasta keittiä. Lusikka nuoltiin ruokailun päätyttyä puhtaaksi ja pistettiin paikalleen lusikkalautaan. Koska suola oli kallista ja harvinaista, ei yhteistä suola-astiaa ollut, vaan kullekin annettiin pieni annoksensa suolakuppiinsa, joka oli koverrettu itse kunkin kohdalle pöytälautaan. Harmaa ja taari ryypättiin yhteisestä katajaisesta haarikasta.

Ateriat olivat yksinkertaisia ja yksipuolisia, usein laihojakin. Nykyaikaisia vihanneksia ei tunnettu. Korkeintaan joskus keväällä tiukimpana aikana laitettiin nokulaiskeittoa. Mistähän sen ajan ihmiset lienevät saaneet vitamiininsa, jodinsa, mineraalisuolansa ja kaiken muun, mitä nykypäivän ihminen tarvitsee voidakseen hyvin? Yhdeksänkymmen vuotiset tervaskannot eivät tähän aikaan sittenkään olleet harvinaisia.

Tässä suuressa talossa keitettiin myös viinaa. Eikä sekään suinkaan ollut mitään nappikauppaa. Juho Honkamäen mukaan oli vielä hänen nuoruudessaan tuhannen litran vetoisia rankkitynnöreitä ja kuudenkymmenen litran katajaisia noroniekkoja viinaraintoja, tuolta ajalta säilyneitä. Siitä huolimatta elettiin raittiisti. Suurena ihmeenä puhuttiin sitä, jos nuori mies nähtiin päihtyneenä. Pahennusta herätti sekin, jos nuoret miehet kylän kujilla lallattelivat: ”Ei ole poika huolen haikka, vaan on luonnon hoikka”.

Viinakota oli jossakin jokitörmällä vastapäätä myllyä. Sen jykevät pohjahirret olivat vielä tämän vuosisadan puolella porraspuina koskessa.

Työpäivä oli pitkä, hämärästä hämärään. Äidit olisivat varmaankin tulleet jo ennen työpaivän päättymistä kotiin lapsiaan katsomaan – imeväiset tuotiin työmaalle hurstissa, joka ripustettiin puiden haarukoihin riippumaan –, mutta eivät uskaltaneet ainakaan niin kauan kuin isäntä, appiukko, tai mitä hän itse kullekin lienee ollutkin, oli näkösällä. Jo koska työtä piti paiskia pitkät rupeamat taukoamatta, lienevät isoäitimme tunteneet olonsa vähintäin ikeenalaiseksi.

Elanto saatiin kaskeamalla rinne- ja ahomaita, joita Sillamäellä, Kosenmäellä, Honkamäellä, Hiihaaroissa ja salolla oli riittämiin. Sato saattoi toisinaan olla yllättävän runsas. Kerrotaan, että eräänä vuonna vielä Mikon päivän aikaan oli kaura Kolmenhuhdan halmeessa Rautjärven rajalla leikkaamatta. Rautjärveläiset pyysivät saada leikata kauran, koska se muuten jäisi lumen alle. ”Ei se mitään haittaa, jos jääkin”, oli ukko vastannut, ”mutta jos minun väkeni jää työttömäksi, se se vasta paha on.”

Sillamäellä oli ruiskeko, jonka ympärille oli ehtinyt kasvaa aisakoivumetsä, ja karja oli ohikulkiessaan hangannut lyhteiden päät sidettä myöten olemattomiin. Ylenpalttisesta viljan runsaudesta, mikä voi olla suurelta osin kerskumistakin, kerrotaan edelleen, että sitten kun tätä isoa taloa kerran ruvettiin jakamaan, ja kun vieraat miehet olivat neljä päivää jakaneet viljoja, eikä loppua vielä näkynyt, he jättivät työn kesken virkkaen: ”Jakakaa itse viljanne, tai pitäkää yhteisenä.”

Juhannuksen jälkeen kun lehti koivussa oli hehkeimmillään, kaadettiin kaski seuraavana vuonna poltettavaksi tai vierrettäväksi. Kaadetuista puista ja seisovistakin kiskottiin tuohta kattolevyksi ja kerälle, jäykimmät tohveli-, norjemmat virsutuohiksi. Lehdeksistä tehtiin saunavastat, kolmekinsatataa kammitsaa talveksi, Haavan lehdistä laitetiin vihkoja lampaille.

Kesäisin miehet kulkivat metsissä valikoimassa pärepuut. Niiden piti olla suostuneita ja sinistyneitä, ettei tuli savuaisi. Niin ikään jo kesällä valittiin kaikenlaiset tarvepuut, kuten lusikka-, kapusta-, keträ-, jalas-, riuska-, kaplas-, tiinu- ja muut astiapuut, sekä sopivat tuomet ja pihlajat vemmelpuiksi. Niistä sitten syksyn ja talven pitkinä puhteina päretulen valossa valmistettiin kaikki tarve-esineet ja työvälineet.
Koska kaikki oli omavaraista, piti omasta joukosta löytyä kaikenlaisia ammattilaisia. Jossakin nurkassa, keskenkasvuisen pojan näyttäessä pärevalkeaa, ompelee setämies uiloja, yhdellä lestillä tehtyjä, kärkinipukkaisia yleisjalkineita niin miehille kuin naisillekin, joita kulumisen tasoittamiseksi päivittäin vaihdettiin jalasta toiseen. Osaapa tämä kotoinen suutari valmistaa kirkkolipokkaankin naiselleen ja satulan, joka on pehmustettu ja koristeltu karhunnahalla. Tällaisen kauniin satulan sanoi Honkamäki-vainaa löytäneensä Heikkilän talon vintiltä ja käyttäneensä sitä kelkkana mäenlaskussa.

Samanaikaisesti naiset kehräsivät, kutoivat, karttaisivat, nypläsivät, venyttivät ja vanuttivat kukin omassa nurkassaan. Kaikki nutut, niin miesten kuin naistenkin, valmistettiin kotona: sarkaärmäkät, täysvillaiset miesten työkauhtanat, jotka sateessa vain jykenivät, eivätkä laskeneet vettä lävitse, koristellut vyöt, lyhyet päällyksettömät keles- ja pitkät napittomat kirkkoturkit, niin suuret ja väljät, että sopivat kelesturkin päälle, liepeet vain menivät vaihtuuksiin, ja jotka köytettiin vartalon ympärille pitkällä kudotulla lankavyöllä. Kotona valmistettiin niin ikään sarkaset ja sarssiset paltot ja pöksyt, sarkapaslikat, lammasnahkahatut, kintaat, rukkaset ja jouhiset nuottakäsineet, sekä piikko- ja palttinapaidat, nelivartista kostoa.

Vaatimaton oli naistenkin muoti, sillä kaikki omatkin vaatetusesineensä he valmistivat itse: röijynsä, kostelinsa, hienot pellavakankaiset kirkkoylisensä, kohtunsa, joihin oli pomakalla tehty näsvöyksiä. niisipistyiset laskostetut hameensa ja valkoisesta lampaanvillasta kudotut päällystakkinsa, tankkinsa, mustan ja valkoisen, ensiksimainittu hautajaisissa käytettäväksi, piikkoalusiset työ- ja pellavaiset kirkkopaitansa, pitsinästyykinsä, vieläpä komeat kansallispukunsakin.

Lasten vaatettaminen oli vaivatonta. Heillä oli kuusi-seitsemän vuotisiksi vain yksi ainoa vaatekappale, kaksiniittinen piikkopaita. Jos he talvella mielivät mäkeä laskemaan, oli heidän saatava vanhemmilta välttämättömintä ruumiinsa verhoksi.

Sukulaisuussuhteet eivät olleet esteenä uusien perheiden muodostamiselle tuossa suuressa marjakoskelaisessa talossa. Eikä kosiomatkakaan ollut pitkä, tuvan perältä ovensuuhun tai päin vastoin.

Koska kylään ei ollut muuta tietä kuin pahainen ratsupolku Alasjärvelle, saatettiin vainajat kesällä sontakelkalla Järvenpäähän ja siitä veneellä Alasjärven Ristiniemeen, missä lienee ollut kalmisto. Ainakin myöhempinä aikoina kuolleet vietiin venekyydillä Hiitolanjärven kautta kirkolle.

Raha lienee noihin aikoihin ollut Marjakoskella melko tuntematon, tosin sitä vain vähän tarvittiinkin, koska elettiin täydellistä omavaraistaloutta. Mutta kovaa on elämä silloin ollut, yhtä raatamista kehdosta hautaan. Sittenkin ovat nuo muutaman sukupolven takaiset esivanhempamme olleet varmaankin meitä onnellisemmat, syrjässä pahan maailman viettelyksiltä, ympärillään erämaan syvä rauha.

Sanastoa:

harmaa hapan, vedellä laimennettu piimä, kesäinen arkijuoma
huonje vaateaitta, makuuhuone kesällä
jakku pieni penkki
kapusta kauha
keitti keitto
kohtu naisen pusero, röijy 
lipokas pehmeäpohjainen naisen jalkine
nuttu vaate yleensä
poukku pyykki
riuska varsta
tankki naisten lyhyt päällystakki
uilo pehmeapohjainen kenkä
varistoa lämmittää (ruokaa, vettä)
ärmäkkä miehen pitkä sarkatakki